PP kuittaa

Päivän paras uutinen: Talvea ei näy (otsikko iltiksessä).

Sen voimin kotimatkalle.

Sen pituinen se.

Katuja tallaava madam

Ettei jäisi mitenkään viimetinkaan, päätin tänään suunnata heti aamusta kohti Centre Culturelle Francais`ta, joka on mainostanut koko lokakuun kestävää Vann Molyvannin näyttelyä (maan tunnetuin arkkitehti). Odotin kevyen aamusateen lakkaamista ja lähdin sitten tallustamaan vilkkaan 63-kadun vartta pohjoiseen. Miksi ihmeessä minulla ei ole koskaan kameraa mukana? Olisi taas ollut aitoa elämää tyrkyllä joka puolella ikuistettavaksi. Ei anna ylpeys periksi, en halua näyttää turistilta. Tyhmää sinänsä.

Saavuin kulttuurikeskukseen ja kerroin aulassa tiskin takana istuvalle miehelle etsiväni Molyvannin näyttelyä, ranskaksi tietenkin. En tiedä, vastasi mies hämillään ja pyysi kääntymään aulan perällä olevan vahtimestarin puoleen. Bonjour Monsieur, aloitin ja toistin kysymykseni. Vanhempi khmermies vastasi kauniilla ranskalla C´est en face, Madam. Kiitin ja lähdin ylittämään katua vastapäiseen rakennukseen, joka myös kuuluu kulttuurikeskukselle. Olin astumassa sisään kun sama mies juoksi perääni. Madam, c´est fini. Hän vei minut galleriaan, jossa näyttely oli ollut, mutta ehtinyt jo vaihtua toiseksi. Voi, olen siis myöhässä, pahoittelin hänelle ja yritin peittää pettymykseni. Kiitin ja kävelin pois. Merde! Kulttuurikeskuksen lokakuu oli jo päättynyt.

Jatkoinpa sitten joenrantaan jalkaisin lätäköitä, roskapusseja, viemärinaukkoja ja mopoja väistellen, satoja moto- ja tuk tuk –huutoja uhmaten. Olen muuten ollut tosi kärsivällinen niiden suhteen tällä reissulla. Ainoastaan kerran olen tiuskaissut, kun yksi jonossa notkunut kuski kuunneltuaan kaikki aiempien kyytitarjousten torjuntani vielä viitsi kokeilla onneaan. Huusin hänelle suomeksi että no mitäs luulet? Kaveri mykistyi sen näköisenä, että luuli varmaan minun asettaneen jonkun kirouksen hänen päälleen.

Pääsin joenrantaan ja sympaattiseen Kravan Houseen, jonka tuotteet valmistetaan pienessä kylässä ja joka työllistää vammautuneita (polio, maamiinat) naisia. Tuotteet ovat kauniita ja laadukkaita ja palvelu sydämellistä. Kiitos sisko kun tuet meitä, myyjä sanoi lähtiessäni.

Mieli oli niin hyvä, ettei haitannut yhtään vaikka sain jonkun perunankuorimavedet kaaressa jaloilleni matkalla kotiin. Kuului läts ja tunsin yhtäkkiä että jalat ovat nilkkoja myöten märät. Täällähän on tapana viskata kaikki likavedet ja roskapussit vaan suoraan ovesta kadulle. Riittävän kauan olen taas täällä ollut, että tällekin tapahtumalle jäin vain nauramaan ääneen. Sitäpaitsi vesi vilvoitti mukavasti.


Kuvassa Molyvannin linjakasta arkkitehtuuria PP:n yliopistolta.

Vaara vaanii puistossa

Eilinen polttavan kuuma auringonpaiste purkautui yöllä ukkoseksi. Heräsimme molemmat aamuyöstä pamaukseen, joka tuntui tärisyttävän koko taloa. Salamat välkkyivät verhojen läpi. Ukkospilvet ovat pyörineet päällä vielä koko aamupäivän.

Olen BKK:lla kävellessä tutkaillut tarkasti uusia asuintaloja, joista monet ovat 10-kerroksisia. Kerrosmäärän lisäksi uutta on se, että ikkunoihin ei laiteta enää kaltereita. Ajat muuttuvat. Tosin alueella juuri tehty asuntomurtojen sarja on hyvä muistutus siitä, että ajat eivät ole täysin muuttuneet kuitenkaan. Olin mukana katsomassa asuntoa tänne juuri muuttaneelle WHO:n lääkärille yhdessä heidän turvatarkastajansa kanssa. Hän antoi noottia nimenomaan kaltereiden puuttumisesta, mutta koska asunto oli riittävän korkealla, se läpäisi kriteerit. Parvekkeen ovea hän neuvoi kuitenkin pitämään kiinni aina, silllä sen vieressä kulki seinää pitkin vesikouru. Lapset kipuavat sellaista pitkin kuin apinat, hän varoitti. Uusia taloja nousee tosiaan joka puolella. Asiantuntijoiden mukaan asuntojen osalta on pian luvassa ylitarjontaa, sillä kysyntä ei ole noussut kuten vielä pari vuotta sitten odotettiin. Toivottavasti ahneet rakennuttajat ymmärtävät tämän, ennen kuin BKK:sta tulee ruma betonilaatikkolähiö.

Eilen tehtiin iltalenkki Hun Sen Parkissa. Oli jo pimeää, mutta liikkeellä oli vielä paljon muitakin reippailijoita. Todellinen vetonaula on kuitenkin ihan toisenlainen liikunta: puistojumppa. Sitä löytyy joka lähtöön, ikään ja sukupuoleen katsomatta. Stereot huutavat ja eturivin tanssijat näyttävät mallia. Perään muodostuu useampi rivi jumppaajia, jotka mallia seuraten toistavat perässä liikesarjoja ja tanssiaskeleita. Menossa oli vieri vieressä noin kymmenen eri jumppaa ja kakofonia oli melkoinen. Ja mikä erityisesti pisti silmään: miesten mukanaolo! Ei ollut pelkkää keski-ikäisten mammojen zumbaa ollenkaan vaan perheenpäät jumppasivat siellä mukana. Aikaansa edellä joissakin asioissa nämä khmermiehet. Mennään siihen keski-ikäisten jumppaan jonon jatkoksi, ehdotin. Vieressä askeleet kiihtyivät kovaa vauhtia karkuun.

Penkkiurheilua

Mikäpä onkaan mukavampi tapa aloittaa sunnuntaiaamu kuin nousta aikaisin ylös ja suunnata tenniskentille. Saimme kutsun Cambodia Openin finaaliin, jossa pelasivat Kambodzhan ykköspelaaja Bun Kenny sekä 17-vuotias eestiläislupaus (husband ei tällä kertaa osallistunut ja peliä seuratessaan totesi, että hänen on aika siirtyä ikämiessarjaan). VIP-kortit kaulassa seurasimme ottelua katetussa katsomossa. Ensimmäinen erä oli hyvää taistelua, mutta paahtava helle teki tepposet pohjoisen pojalle. Tuli kuuma, loppui voimat, meni hermo ja lopulta mailakin (husband sympatiseerasi). Toinen erä olikin jo ihan pässinlihaa oman maan pojalle, joka vei vuoden 2010 mestaruuden, yleisön suureksi riemuksi.

Sitten olikin jo kiire kisakatsomoon Star Sportin äärelle, sillä Korean GP oli alkamaisillaan. Koko Aasiaa kiusannut vedenpaisumus iski nyt tuliterälle Yeongamin radalle, jonka ensimmäinen F1 GP jouduttiin alottamaan tylsästi turva-auton perässä. Loppua kohden alkoi tapahtua, kuten kaikki lajiin perehtyneet tietysti tietävätkin. Kisa venähti niin pitkäksi, että Koreassa tuli jo pimeää. Mutta niin alkoi tulla meilläkin. Tajusimme, että koko päivä on mennyt penkkiurheillen.

Tuli kiire korjata tilanne. Ylös sohvalta, pikainen muodonmuutos ja tuk tukilla joenrantaan, joka tuttuun tapaan kuhisi elämää. FCC:n terassin jakkaralla istuessa ja joen lipumista seuratessa ajatuksissa vilisti 11 vuotta kuin elokuvana. Mieli vähän haikeana siitä, että olemme taas kerran lähdössä. Onneksemme tähän elokuvaan on vieläkin jatko-osia luvassa.

Kuvassa kotieläin Kepistä.

Kep-sur-Mer

Aika tuntui pysähtyvän Verandan rauhoittavissa maisemissa viidakon ääniä kuunnellessa ja merelle tuijotellessa omalta terassilta. Joku rontti oli mennyt varaamaan MEIDÄN bungalowimme, mutta omistaja vakuutteli minulle puhelimessa varausta tehdessäni, että pidämme varmasti myös Penthousesta. Pakko myöntää, että kyllä pidimme. Taas uskomaton mielikuvituksen ja käsityön näyte. Luonnonkivillä vuoratut seinät olivat itsessään taideteoksia ja jokainen yksityiskohta huoneistossa ja sen valtavalla terassilla oli tarkoin harkittu. Mieli ja silmä lepäsi.

Ensimmäisenä aamuna olimme reippaina valmiina patikointireissulle ympäri Kep Mountainin. Olimme ohittamassa polun alkupäässä olevaa vahtikoppia, kun sieltä kuuluikin napakka ääni: Excuse me, where you go now please? Kävi ilmi, että ympäristöministeriö on alkanut vaatia kansallispuistossa kävijöiltä rekisteröitymistä. Eikä vain sitä, vaan myös sisäänpääsymaksua! One dollar, please. Pyysimme vähän tarkennusta asiaan, jolloin vahti esitteli ministeriön logolla varustetun kirjan, jonne patikoijat olivat kirjoittaneet kiltisti nimensä. Missään ei kuitenkaan mainittu mitään maksusta. Epäilimme, että kaveri oli keksinyt pienen oman busineksen kävijöiden rekisteröinnin sivutoimeksi. Kysyin, että pitääkö kambodzhalaistenkin maksaa omassa puistossaan kävelystä. Kyllä pitää, 2000 rieliä (0,5 dollaria), oli vastaus. Paheksuin kovasti. Eihän se paljolta kuulosta meistä, mutta tulotasoihin karkeasti suhteutettuna voisi verrata ajatukseen, että Nuuksion kansallispuistoon laitettaisiin pääsymaksuksi 50 euroa. Pakkohan meidän oli maksaa (tosin kambodzhalaisten taksa, koska vahti ei laskenut meitä turisteiksi ja osin siksi, että säikähti kun huomautimme ettei hänen antamassaan kuitissa ollut ministeriön leimaa. Kaikki tietävät että aina on oltava leima!).

Toinen päivä otettiin rennosti Rabbit Islandilla hienosta aurinkopäivästä nauttien ja meressä uiden. Ja illalla herkuteltiin samasta merestä juuri nostetuilla taskuravuilla. Niiden takiahan Kepiin tullaan!

Mitä, puolitoista tuntia ja otitte muka rauhallisesti?! Ei ollut Riel baarin omistaja uskoa kun kerroimme kauanko meiltä kesti kiertää Kep Mountain. Ettekö te pysähtyneet ollenkaan? Joitteko edes vettä missään välissä? Te juoksitte kuitenkin! Hän lupasi kertoa kaikille hulluista pitkäjalkaisista suomalaisista, jotka väittävät taittavansa 8 kilometrin patikoinnin tarvittaessa tunnissa ja vartissa. Hulluja olemme ainakin siksi, että viihdymme baarissa joka mainostaa itseään näin: No WiFi, No Swimming Pool, No Sexy Girls, No Friendly Staff, No Guests, Never Open. Ne jotka ovat Riel baarin omistajan tavanneet, tietävät että nämä kaikki väitteet pitävät paikkaansa. Kepin tunnelma on jotain aivan erityistä.

Tunnin kuluttua kattoterassille seuraamaan täydenkuun nousua.

Viidakossa pimennossa

Kepin meri-ilma ja viidakon aanet tuovat hetken hengahdyksen PP:n hektiseen elamaan.
Myos kannettava koneeni kaipasi ilmeisesti lomaa, silla se ei suostu yhteistyohon Veranda Bungalowsin verkon kanssa. Toki viidakossa netti on (kirjoitan respassa), mutta me olemme nyt lauantaille sen tavoittamattomissa. Lahdemmekin tasta patikoimaan Kep Mountainin ympari seisovan nihkeassa ilmassa.

Ääni avarakatseisuudelle

Se tulee aina jossain vaiheessa täällä ollessa: uni, jossa olen jo Suomessa, enkä voi ymmärtää miten se on tapahtunut. Nyt se tuli viime yönä. Katselin ulos ikkunasta. Oli niin hiljaista, että korvat humisivat. Oli valoisaa, mutta kuitenkin harmaata. Turruttava turvallisuuden tunne. Tältähän se aina tuntuu ensimmäisenä aamuna kotona. Ihmettelin, missä vaiheessa olen matkustanut. Sitten onnistuin ohjaamaan itseni ulos unesta ja heräsinkin toisenlaiseen aamuun, joka oli jo täynnä ääniä, kirkkaus häikäisi ja turvallisuuden tunne vaihtui ihanaan levottomuuteen.

Uusi päivä Phnom Penhissa. Ihan kuin sen olisi saanut lahjana. Minun on ollut jollain tavalla luontevaa ymmärtää tätä buddhalaista käsitystä elämästä ja sen jatkuvuudesta. Siitä miten sielu kiertää oppiakseen, viisastuakseen, nöyrtyäkseen. Jokaisella elämällä on joku erityinen tehtävä. Minun sieluni tuntuu hakeutuvan tänne. Ehkä sillä on joku tehtävä odottamassa.

Viikonlopun monikulttuurisuus oli taas virkistävää. Miltä kuulostavat baijerilaisasuiset khmertytöt, ranskalaiset punaviinilaseineen huutamassa ein zwei suffa, höyryävät makkarat grillissä Mekongin rannalla, tänne karanneet eläkeläismiehet nostamassa hellästi aasialaisnuorikkonsa pöydälle tanssimaan, münchenilaisbändin hengästyttävä humpa-humpa-humpa tropiikin yössä, katetussa teltassa, jossa ei tuulenhenki käynyt. Saksalaiset itse ehkä pitivät kovinta ääntä, mutta kalpenivat muuten siinä joukossa (paitsi ne komeat lederhosenit).

Ei ole mustavalkoinen tämä maailma tosiaankaan. Tietenkin siitä saa sellaisen, jos sen haluaa niin nähdä. Tunkkainen löyhkä löi kasvoille, kun luin Suomen pääuutiseksi noussutta ahdasmielistä ja pelottavaa jankutusta ja siitä seurannutta joukkopakoa kirkosta (oliko muka yllätys?). Kyllä on maailmankuva kovin pieni sellaisella, jonka koko elämä perustuu yhteen kirjaan. Varsinkin, kun niitä kirjoja olisi monta muutakin tulkittavaksi ja se oma elämä tapahtuu ihan muualla kuin siellä kirjojen sivulla. Se on tässä ja nyt. Jos joku haluaa käyttää oman elämänsä toisten vahtimiseen ja tuomitsemiseen niin se on ihan vapaa valinta.


Mitä näet kuvassa?
a) pornografiaa
b) syntisen Pride-kulkueen
c) tuhatvuotista tanssi- ja musiikkikulttuuria