PP kuittaa

Päivän paras uutinen: Talvea ei näy (otsikko iltiksessä).

Sen voimin kotimatkalle.

Sen pituinen se.

Katuja tallaava madam

Ettei jäisi mitenkään viimetinkaan, päätin tänään suunnata heti aamusta kohti Centre Culturelle Francais`ta, joka on mainostanut koko lokakuun kestävää Vann Molyvannin näyttelyä (maan tunnetuin arkkitehti). Odotin kevyen aamusateen lakkaamista ja lähdin sitten tallustamaan vilkkaan 63-kadun vartta pohjoiseen. Miksi ihmeessä minulla ei ole koskaan kameraa mukana? Olisi taas ollut aitoa elämää tyrkyllä joka puolella ikuistettavaksi. Ei anna ylpeys periksi, en halua näyttää turistilta. Tyhmää sinänsä.

Saavuin kulttuurikeskukseen ja kerroin aulassa tiskin takana istuvalle miehelle etsiväni Molyvannin näyttelyä, ranskaksi tietenkin. En tiedä, vastasi mies hämillään ja pyysi kääntymään aulan perällä olevan vahtimestarin puoleen. Bonjour Monsieur, aloitin ja toistin kysymykseni. Vanhempi khmermies vastasi kauniilla ranskalla C´est en face, Madam. Kiitin ja lähdin ylittämään katua vastapäiseen rakennukseen, joka myös kuuluu kulttuurikeskukselle. Olin astumassa sisään kun sama mies juoksi perääni. Madam, c´est fini. Hän vei minut galleriaan, jossa näyttely oli ollut, mutta ehtinyt jo vaihtua toiseksi. Voi, olen siis myöhässä, pahoittelin hänelle ja yritin peittää pettymykseni. Kiitin ja kävelin pois. Merde! Kulttuurikeskuksen lokakuu oli jo päättynyt.

Jatkoinpa sitten joenrantaan jalkaisin lätäköitä, roskapusseja, viemärinaukkoja ja mopoja väistellen, satoja moto- ja tuk tuk –huutoja uhmaten. Olen muuten ollut tosi kärsivällinen niiden suhteen tällä reissulla. Ainoastaan kerran olen tiuskaissut, kun yksi jonossa notkunut kuski kuunneltuaan kaikki aiempien kyytitarjousten torjuntani vielä viitsi kokeilla onneaan. Huusin hänelle suomeksi että no mitäs luulet? Kaveri mykistyi sen näköisenä, että luuli varmaan minun asettaneen jonkun kirouksen hänen päälleen.

Pääsin joenrantaan ja sympaattiseen Kravan Houseen, jonka tuotteet valmistetaan pienessä kylässä ja joka työllistää vammautuneita (polio, maamiinat) naisia. Tuotteet ovat kauniita ja laadukkaita ja palvelu sydämellistä. Kiitos sisko kun tuet meitä, myyjä sanoi lähtiessäni.

Mieli oli niin hyvä, ettei haitannut yhtään vaikka sain jonkun perunankuorimavedet kaaressa jaloilleni matkalla kotiin. Kuului läts ja tunsin yhtäkkiä että jalat ovat nilkkoja myöten märät. Täällähän on tapana viskata kaikki likavedet ja roskapussit vaan suoraan ovesta kadulle. Riittävän kauan olen taas täällä ollut, että tällekin tapahtumalle jäin vain nauramaan ääneen. Sitäpaitsi vesi vilvoitti mukavasti.


Kuvassa Molyvannin linjakasta arkkitehtuuria PP:n yliopistolta.

Vaara vaanii puistossa

Eilinen polttavan kuuma auringonpaiste purkautui yöllä ukkoseksi. Heräsimme molemmat aamuyöstä pamaukseen, joka tuntui tärisyttävän koko taloa. Salamat välkkyivät verhojen läpi. Ukkospilvet ovat pyörineet päällä vielä koko aamupäivän.

Olen BKK:lla kävellessä tutkaillut tarkasti uusia asuintaloja, joista monet ovat 10-kerroksisia. Kerrosmäärän lisäksi uutta on se, että ikkunoihin ei laiteta enää kaltereita. Ajat muuttuvat. Tosin alueella juuri tehty asuntomurtojen sarja on hyvä muistutus siitä, että ajat eivät ole täysin muuttuneet kuitenkaan. Olin mukana katsomassa asuntoa tänne juuri muuttaneelle WHO:n lääkärille yhdessä heidän turvatarkastajansa kanssa. Hän antoi noottia nimenomaan kaltereiden puuttumisesta, mutta koska asunto oli riittävän korkealla, se läpäisi kriteerit. Parvekkeen ovea hän neuvoi kuitenkin pitämään kiinni aina, silllä sen vieressä kulki seinää pitkin vesikouru. Lapset kipuavat sellaista pitkin kuin apinat, hän varoitti. Uusia taloja nousee tosiaan joka puolella. Asiantuntijoiden mukaan asuntojen osalta on pian luvassa ylitarjontaa, sillä kysyntä ei ole noussut kuten vielä pari vuotta sitten odotettiin. Toivottavasti ahneet rakennuttajat ymmärtävät tämän, ennen kuin BKK:sta tulee ruma betonilaatikkolähiö.

Eilen tehtiin iltalenkki Hun Sen Parkissa. Oli jo pimeää, mutta liikkeellä oli vielä paljon muitakin reippailijoita. Todellinen vetonaula on kuitenkin ihan toisenlainen liikunta: puistojumppa. Sitä löytyy joka lähtöön, ikään ja sukupuoleen katsomatta. Stereot huutavat ja eturivin tanssijat näyttävät mallia. Perään muodostuu useampi rivi jumppaajia, jotka mallia seuraten toistavat perässä liikesarjoja ja tanssiaskeleita. Menossa oli vieri vieressä noin kymmenen eri jumppaa ja kakofonia oli melkoinen. Ja mikä erityisesti pisti silmään: miesten mukanaolo! Ei ollut pelkkää keski-ikäisten mammojen zumbaa ollenkaan vaan perheenpäät jumppasivat siellä mukana. Aikaansa edellä joissakin asioissa nämä khmermiehet. Mennään siihen keski-ikäisten jumppaan jonon jatkoksi, ehdotin. Vieressä askeleet kiihtyivät kovaa vauhtia karkuun.

Penkkiurheilua

Mikäpä onkaan mukavampi tapa aloittaa sunnuntaiaamu kuin nousta aikaisin ylös ja suunnata tenniskentille. Saimme kutsun Cambodia Openin finaaliin, jossa pelasivat Kambodzhan ykköspelaaja Bun Kenny sekä 17-vuotias eestiläislupaus (husband ei tällä kertaa osallistunut ja peliä seuratessaan totesi, että hänen on aika siirtyä ikämiessarjaan). VIP-kortit kaulassa seurasimme ottelua katetussa katsomossa. Ensimmäinen erä oli hyvää taistelua, mutta paahtava helle teki tepposet pohjoisen pojalle. Tuli kuuma, loppui voimat, meni hermo ja lopulta mailakin (husband sympatiseerasi). Toinen erä olikin jo ihan pässinlihaa oman maan pojalle, joka vei vuoden 2010 mestaruuden, yleisön suureksi riemuksi.

Sitten olikin jo kiire kisakatsomoon Star Sportin äärelle, sillä Korean GP oli alkamaisillaan. Koko Aasiaa kiusannut vedenpaisumus iski nyt tuliterälle Yeongamin radalle, jonka ensimmäinen F1 GP jouduttiin alottamaan tylsästi turva-auton perässä. Loppua kohden alkoi tapahtua, kuten kaikki lajiin perehtyneet tietysti tietävätkin. Kisa venähti niin pitkäksi, että Koreassa tuli jo pimeää. Mutta niin alkoi tulla meilläkin. Tajusimme, että koko päivä on mennyt penkkiurheillen.

Tuli kiire korjata tilanne. Ylös sohvalta, pikainen muodonmuutos ja tuk tukilla joenrantaan, joka tuttuun tapaan kuhisi elämää. FCC:n terassin jakkaralla istuessa ja joen lipumista seuratessa ajatuksissa vilisti 11 vuotta kuin elokuvana. Mieli vähän haikeana siitä, että olemme taas kerran lähdössä. Onneksemme tähän elokuvaan on vieläkin jatko-osia luvassa.

Kuvassa kotieläin Kepistä.

Kep-sur-Mer

Aika tuntui pysähtyvän Verandan rauhoittavissa maisemissa viidakon ääniä kuunnellessa ja merelle tuijotellessa omalta terassilta. Joku rontti oli mennyt varaamaan MEIDÄN bungalowimme, mutta omistaja vakuutteli minulle puhelimessa varausta tehdessäni, että pidämme varmasti myös Penthousesta. Pakko myöntää, että kyllä pidimme. Taas uskomaton mielikuvituksen ja käsityön näyte. Luonnonkivillä vuoratut seinät olivat itsessään taideteoksia ja jokainen yksityiskohta huoneistossa ja sen valtavalla terassilla oli tarkoin harkittu. Mieli ja silmä lepäsi.

Ensimmäisenä aamuna olimme reippaina valmiina patikointireissulle ympäri Kep Mountainin. Olimme ohittamassa polun alkupäässä olevaa vahtikoppia, kun sieltä kuuluikin napakka ääni: Excuse me, where you go now please? Kävi ilmi, että ympäristöministeriö on alkanut vaatia kansallispuistossa kävijöiltä rekisteröitymistä. Eikä vain sitä, vaan myös sisäänpääsymaksua! One dollar, please. Pyysimme vähän tarkennusta asiaan, jolloin vahti esitteli ministeriön logolla varustetun kirjan, jonne patikoijat olivat kirjoittaneet kiltisti nimensä. Missään ei kuitenkaan mainittu mitään maksusta. Epäilimme, että kaveri oli keksinyt pienen oman busineksen kävijöiden rekisteröinnin sivutoimeksi. Kysyin, että pitääkö kambodzhalaistenkin maksaa omassa puistossaan kävelystä. Kyllä pitää, 2000 rieliä (0,5 dollaria), oli vastaus. Paheksuin kovasti. Eihän se paljolta kuulosta meistä, mutta tulotasoihin karkeasti suhteutettuna voisi verrata ajatukseen, että Nuuksion kansallispuistoon laitettaisiin pääsymaksuksi 50 euroa. Pakkohan meidän oli maksaa (tosin kambodzhalaisten taksa, koska vahti ei laskenut meitä turisteiksi ja osin siksi, että säikähti kun huomautimme ettei hänen antamassaan kuitissa ollut ministeriön leimaa. Kaikki tietävät että aina on oltava leima!).

Toinen päivä otettiin rennosti Rabbit Islandilla hienosta aurinkopäivästä nauttien ja meressä uiden. Ja illalla herkuteltiin samasta merestä juuri nostetuilla taskuravuilla. Niiden takiahan Kepiin tullaan!

Mitä, puolitoista tuntia ja otitte muka rauhallisesti?! Ei ollut Riel baarin omistaja uskoa kun kerroimme kauanko meiltä kesti kiertää Kep Mountain. Ettekö te pysähtyneet ollenkaan? Joitteko edes vettä missään välissä? Te juoksitte kuitenkin! Hän lupasi kertoa kaikille hulluista pitkäjalkaisista suomalaisista, jotka väittävät taittavansa 8 kilometrin patikoinnin tarvittaessa tunnissa ja vartissa. Hulluja olemme ainakin siksi, että viihdymme baarissa joka mainostaa itseään näin: No WiFi, No Swimming Pool, No Sexy Girls, No Friendly Staff, No Guests, Never Open. Ne jotka ovat Riel baarin omistajan tavanneet, tietävät että nämä kaikki väitteet pitävät paikkaansa. Kepin tunnelma on jotain aivan erityistä.

Tunnin kuluttua kattoterassille seuraamaan täydenkuun nousua.

Viidakossa pimennossa

Kepin meri-ilma ja viidakon aanet tuovat hetken hengahdyksen PP:n hektiseen elamaan.
Myos kannettava koneeni kaipasi ilmeisesti lomaa, silla se ei suostu yhteistyohon Veranda Bungalowsin verkon kanssa. Toki viidakossa netti on (kirjoitan respassa), mutta me olemme nyt lauantaille sen tavoittamattomissa. Lahdemmekin tasta patikoimaan Kep Mountainin ympari seisovan nihkeassa ilmassa.

Ääni avarakatseisuudelle

Se tulee aina jossain vaiheessa täällä ollessa: uni, jossa olen jo Suomessa, enkä voi ymmärtää miten se on tapahtunut. Nyt se tuli viime yönä. Katselin ulos ikkunasta. Oli niin hiljaista, että korvat humisivat. Oli valoisaa, mutta kuitenkin harmaata. Turruttava turvallisuuden tunne. Tältähän se aina tuntuu ensimmäisenä aamuna kotona. Ihmettelin, missä vaiheessa olen matkustanut. Sitten onnistuin ohjaamaan itseni ulos unesta ja heräsinkin toisenlaiseen aamuun, joka oli jo täynnä ääniä, kirkkaus häikäisi ja turvallisuuden tunne vaihtui ihanaan levottomuuteen.

Uusi päivä Phnom Penhissa. Ihan kuin sen olisi saanut lahjana. Minun on ollut jollain tavalla luontevaa ymmärtää tätä buddhalaista käsitystä elämästä ja sen jatkuvuudesta. Siitä miten sielu kiertää oppiakseen, viisastuakseen, nöyrtyäkseen. Jokaisella elämällä on joku erityinen tehtävä. Minun sieluni tuntuu hakeutuvan tänne. Ehkä sillä on joku tehtävä odottamassa.

Viikonlopun monikulttuurisuus oli taas virkistävää. Miltä kuulostavat baijerilaisasuiset khmertytöt, ranskalaiset punaviinilaseineen huutamassa ein zwei suffa, höyryävät makkarat grillissä Mekongin rannalla, tänne karanneet eläkeläismiehet nostamassa hellästi aasialaisnuorikkonsa pöydälle tanssimaan, münchenilaisbändin hengästyttävä humpa-humpa-humpa tropiikin yössä, katetussa teltassa, jossa ei tuulenhenki käynyt. Saksalaiset itse ehkä pitivät kovinta ääntä, mutta kalpenivat muuten siinä joukossa (paitsi ne komeat lederhosenit).

Ei ole mustavalkoinen tämä maailma tosiaankaan. Tietenkin siitä saa sellaisen, jos sen haluaa niin nähdä. Tunkkainen löyhkä löi kasvoille, kun luin Suomen pääuutiseksi noussutta ahdasmielistä ja pelottavaa jankutusta ja siitä seurannutta joukkopakoa kirkosta (oliko muka yllätys?). Kyllä on maailmankuva kovin pieni sellaisella, jonka koko elämä perustuu yhteen kirjaan. Varsinkin, kun niitä kirjoja olisi monta muutakin tulkittavaksi ja se oma elämä tapahtuu ihan muualla kuin siellä kirjojen sivulla. Se on tässä ja nyt. Jos joku haluaa käyttää oman elämänsä toisten vahtimiseen ja tuomitsemiseen niin se on ihan vapaa valinta.


Mitä näet kuvassa?
a) pornografiaa
b) syntisen Pride-kulkueen
c) tuhatvuotista tanssi- ja musiikkikulttuuria

Nuoruuden lähteillä?

Oriental Friday. Eastern Jazz Brigade. Cambo jam. Friday hip-hop spirit. Mekong Pirates. Khmer punk. African dance night. Salsa night. Bubble night. Ladies night. Ja monta muuta.

Viikonloppufiilis tulee väkisinkin lehden ”what to do”-osastoa silmäillessä. Miten tähän pieneen kaupunkiin voi mahtua näin paljon sykettä? Samaisessa lehdessä oli viiden ranskalaisen ekspatin haastattelut. Kertoivat kukin tarinansa siitä, miten ovat päätyneet – omaksi yllätyksekseenkin - asumaan Phnom Penhiin. Joku sanoi muuttuvansa täällä nuoremmaksi. Moni myönsi, että välillä on pakottava tarve päästä täältä pois, mutta sitten jo tuleekin ikävä takaisin. Ei yhtään tuottanut vaikeuksia samastua. Epätoivoista? Jotain mystisen addiktoivaa tässä paikassa on. PP-tartunta on helposti diagnosoitavissa mutta vaikeasti hoidettavissa.

Meillä on liput huomiseksi saksalaisyhteisön järjestämään Oktoberfestiin, Cambodiana hotellin Mekong terassille. Sisäänpääsylipun hintaan kuuluu kaksi olutta, paita ja Bavarian buffet. Husband tuskin jää janoiseksi kun joutuu käyttämään minunkin lipukkeeni. Eikä sieltä varmaan nälkäisenäkään tarvitse poistua, toivottavasti minunkaan. Tuosta muusta viikonlopun tarjonnasta käydään vielä keskustelua, sillä ainakin oriental-meno ja jazz houkuttaisivat, myös punk. Ehkäpä tuk tukilla niihin kaikkiin.

Sääennusteessa on auringon kuva! Jokohan tämä sadekauden loppuhuipennus alkaisi olla nähty. Sen verran poikkeuksellisen myöhään se tuli, että aiheutti melkoiset tappiot täkäläiselle vielä pienelle mutta orastavalle silkkiteollisuudelle. Kovimmat sateet tulivat juuri mulperipuiden kukinnan aikaan. Puiden lehdet ovat silkkiperhosen toukkien tärkeintä ravintoa ja nyt loppuu toukilta sapuskat kesken. Raakasilkkikuitua saadaan tänä vuonna arviolta vain puolet toivotusta määrästä ja se näkyy tietysti myös silkin hinnassa.

Perjantain kunniaksi vähän interaktiivisuutta. Tämän kaupungin erityislaatuiseen tunnelmaan on tullut liitetyksi jo monta biisiä vuosien varrella. Tässä lyriikkaa yhdestä niistä, eräässä suosikkibaarissakin kuullusta. Mutta kenen ja mikä?

Yes, there are two paths you can go by
But in the long run
There's still time to change
The road you're on

And it makes me wonder

Kaupunki tulvii

Massiivinen matalapaine on tuonut myrskyisät rankkasateet koko maahan. Maanantaina oli niin synkkä päivä, etten moista täällä muista koskaan nähneeni. Puistokävely vaihtui reissuun Russian marketille (lupauduin oppaaksi, enhän minä sinne muuten...). Kaatosade piiskasi torirakennelman peltikattoa niin, ettei omaa ääntään meinannut kuulla. Vihannesosastolla katto petti ja vesi ryöppysi pulputen sisään huuhdellen torimyyjien antimet. Vaateosasto pysyi onneksi kuivana.

Muutaman korttelin päässä meistä kaduilla oli vettä puoli metriä. Vaikka sadevesiviemärit on koko kaupungissa juuri uusittu, kadunvarsille heitetyt roskapussit aiheuttavat ongelmia tukkimalla viemärinsuut. Roskavuoret ehtivät kasvaa, koska roska-autot eivät tietenkään liikkuneet pyhien aikana. Ja sehän on ihan luonnollista, että roskapussit heitetään vaan kadulle. Jos ostaisi roska-astian, joutuisi maksamaan sen tyhjennyksestä. Naapurustosta löytyy aina joku ulkomaalainen, joka hoitaa koko kadunpätkän maksupuolen (barangin roskamaksu on moninkertainen paikallisiin verrattuna).


Kaikkein kovimmin myrsky koetteli rannikkoa. Sihanoukvillessa aallot heittivät kalastajaveneitä nurin ja useita kalastajia on kuollut tai yhä kateissa. Khmerinkielinen paikallislehti jo esitteli kuvia rantaan huuhtoutuneista kalastajien ruumiista. Tätä makaaberia tapaa lehti harrastaa ihan rutiinisti. Kaikista liikenneonnettomuuksien uhreista ja hotellihuoneesta löytyneistä vainajista laitetaan lehteen värikuva ja jutussa mainitaan asianomaisen nimi ja passinumero. Varsinkin, jos kyseessä on barangi. Eli viimeistään silloin pääsee julkkikseksi jos ei jo aiemmin.


Rintaman on ennustettu väistyvän tänään. Ilmassa tuntuukin taas jo selvästi tuttu samettinen lämpö. Ei kun tehoa vaan lisää kattoropelliin ja ajatukset säästä takaisin maarekisterijärjestelmään. Meillä ei kotona kohta muusta puhutakaan nyt kun minäkin olen päässyt aiheeseen vähän pintaa syvemmälle.


Kuva on eilisestä Phnom Penh Postista.

Suzukan GP ja Suzumin sushit

Kadut ovat taas täynnä tööttäyksiä, autoja ja mopoja ja kadunvarsilla käy vilkas kaupankäynti. Väki - ja samalla elämä - on palannut kaupunkiin, vaikka huominen on vielä vapaapäivä. Täällähän juhlapyhä siirtyy aina maanantaille, jos se sattuu viikonlopulle. Kiva käytäntö.

Siitä asti kun tulimme, on tavoitteemme ollut syödä joka päivä erimaalaista ruokaa. Toistaiseksi se on vielä onnistunut, kiitos mahtavan ravintolavalikoiman. Ruokamatkaa on tehty Aasiassa (Thaimaa, Vietnam, Burma, Nepal, Intia ja tietysti Kambodzha) ja Euroopassa (Espanja, Italia, Kreikka, Ranska, Saksa) ja lisäksi Meksikossa ja joissakin määrittelemättömissä kuten FCC:n cross kitchen. Tänään oli oikeutetusti vuorossa japanilainen keittiö. Aika-ajojen ja varsinaisen kisan välissä piipahdimme Sorya shopping mall´ssa ja haimme kotimatkalla lounasta Suzumi-ravintolasta. Mikä ihana tuttavuus. Sushia, sashimia, keittoja... kotiin lähti minulle squid-tuna-shrimp-maquerel-fish roe –sushilajitelma kera tuhdin wasabin (ja muiden asiaankuuluvien lisukkeiden) ja husbandille chicken katsu-curry. Misokeitot löytyivät bonuksena kassin sisältä.

Eilen vietimme iltaa läheisessä Equinox-baarissa kuunnellen australialaisbändiä. Asiakaskunta oli niin heterogeenistä kuin se vain voi olla. Se on juuri se yksi tärkeimmistä jutuista, mikä täällä koukuttaa. On ihmisiä ympäri maailmaa, kaikki eri näköisiä, ikäisiä, kokoisia, kymmeniä eri kieliä, useita eri uskontoja. Ja me istumme sinne sekaan niin kovin luontevasti, ehkä vähän eksoottisinakin. Tämä on nimenomaan sitä, mitä minulla on Suomessa aina ikävä.

PS. Kuka tulisi kanssani syömään Suzumin ”Raw fish boat”-annoksen?! Oikeasti, veneellinen seafoodia, 60 USD.

Pchum Ben – sieluja liikkeellä

Kaupunki autioitui kolmeksi päiväksi ihmisten lähdettyä kotikyliinsä viettämään esi-isien muistojuhlaa. Pchum Ben on Kambodzhan tärkein uskonnollinen juhla, jota vietetään Khmer-kalenterin kymmenentenä kuuna, uuden kuun alusta 15 päivän ajan. Varsinaiset juhlapyhät ovat juuri nyt, kun tuo 15 päivän jakso päättyy. Tarkalleen sanoen huomenna.

Miksi juhla on niin tärkeä kambodzhalaisille ja ylipäätään buddhalaisille, jotka uskovat kaikkien elävien olentojen syntyvän uudelleen kuoleman jälkeen? Miksi kuolleiden henget tulevat maan päälle Pchum Beninä ja miksi heidän puolestaan on rukoiltava?

Kambodzhalaiset uskovat, että jotkut sielut jäävät henkimaailman vangeiksi huonon karman vuoksi. Pchum Ben tarjoaa näille mahdollisuuden vapautua takaisin elävien maailmaan. Sielut tulevat silloin hakemaan perheiltään anteeksiantoa. Helvetin kuningas Yama voi vapauttaa vangeiksi jääneet sielut 15 päivän aikana. Edellytyksenä on kuitenkin, että omaiset ovat tuoneet pagodaan riittävästi asiaankuuluvia uhrauksia, ruokaa ja suitsukkeita, osoituksena anteeksiannosta ja toiveesta juuri kyseisen sielun vapautumiselle. Tällöin Yama voi päättää, että sielu on valmis uudelleen syntyväksi elävien maailmaan.

Ben tarkoittaa uhrauksia, jotka tehdään sieluja varten. Yleensä nämä koostuvat lautasellisesta riisipalloja, banaaninlehtikakkuja, kynttilöitä, kukkia ja suitsukkeita. Uhraukset tulee jättää pagodan rukoustilaan ennen auringonnousua (ennen kello neljää aamulla). Syynä aikaiseen ajankohtaan on se, että osa sieluista pelkää auringonvaloa ja liikkuu juuri tähän aikaan.

Juhlan 15. päivä, Pchum Ben, tarkoittaa kokoontumista esi-isien sieluille tehtyjen uhrausten äärelle. Juhlapäivän aattona valmistetaan erityisiä kambodzhalaisia kakkuja munkeille ja naapureille tarjottaviksi, minkä uskotaan tuovan hyvää karmaa esi-isille. Munkit laulavat koko yön 15. päivän aamuun asti, jolloin kaikkien on tultava pagodaan. Tätä ei saa kukaan jättää väliin, uskoi mihin tahansa. Viimeisenä juhlapäivänä tehdään banaanipuun rungosta pieni vene, joka täytetään kakuilla. Vene lasketaan jokeen ja sen annetaan viedä mennessään sielu takaisin vapauteen.

Vielä saadaan sateita

Tälle aamulle oli sovittu kävelytreffit puistoon. Olin jo valmiina lähtöön, sporttiseen asuun pukeutuneena, kun huomasin viereisen ompelimon tytön korjaavan vaatteita parvekkeelta kovalla vauhdilla. Kurkistus toiseen ilmansuuntaan ja kas, sieltähän oli jo harmaa seinä lähestymässä kovaa vauhtia. Rankkasade iski päälle aivan yllättäen ja naapuruston katoilla monen pyykit saivat lisähuuhtelun.

Toisin kuin blogipohja väittää, sadeaika ei ole vielä täysin ohi. Tämä loppuvaihe on aika ailahtelevaista, kuten ollaan aiemminkin todettu. Joskus sataa aamulla, joskus päivällä, toisinaan illalla tai vasta yöllä.

Lauantai-iltana kaupunki pesi kasvonsa oikein perusteellisesti. Istuimme viihtyisän Luna d´Autunno –ravintolan pihassa ja olimme juuri saaneet pizzat eteemme. Nousi tuuli ja samassa taivaan hanat aukesivat. Nappasimme nopeasti käsiimme mitä saimme ja riensimme sisään. Tarjoilijat hakivat pöydästä loput, muun muassa höyryävät pizzamme. Ei mennyt kuin pari minuuttia, kun istuimmekin jo ilmastoidussa sisätilassa pöydän ääressä, aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Se oli kuitenkin vasta alkusoittoa, sillä rankin sade oli vasta tuloillaan. Vettä oikein suihkusi ja kadut lainehtivat. Nousimme tuktukiin, jolla porskuttelimme kohti Kulmabaaria. Kengät olivat jo niin märät valmiiksi, että ei niitä viitsinyt riisuakaan. Kahlasimme reippaasti nilkkoja myöten katoksen alle ja nostimme kengät kuivumaan pöydän viereen. Tilasin kupin teetä ja nautin sateen ropinasta ja tuoksusta. Paljain varpain, lämpimässä illassa. Miettimättä sen tarkemmin mitä kaikkea siellä katuvedessä taas kelluikaan.

Herätty eloon

Ensimmäinen viikonloppu Phnom Penhissä pitkästä aikaa. Perjantai-iltana iski ahneus, kun oli ikävä niin moneen paikkaan. Aloitimme viikonlopun alkajaisiksi tavaksi tulleilla Pacharanin baaritiskin tapaksilla ja cavalla ja jatkoimme siitä FCC:lle kuuntelemaan Vietnamista vierailulla olevan Cuban fusion –bändin keikkaa. Ei sytytä lattarirytmeihin kumpikaan, joten matka jatkui paremmille apajille, Zeppelin baariin. Kadulle asti kajahti 60-70-luvun rock. Vähäeleinen taiwanilaisomistaja hymyili meidät nähdessään, veti sormet lipalle ja heitti setin ZZ Topia. Matka jatkui vielä Memphisiin, jonka housebändiä tuli jokunen ilta kuunneltua viime vuonna. Lämmin vastaanotto sielläkin. Poskisuudelmat omistajalta ja hämmästely että missä olette olleet.

Kun vielä tänään lounaalla istuessamme tarjoilijatyttö tuli kehumaan minua kauniiksi niin mietin, että ei tällaista kohtelua kyllä Helsingissä saa. Onko se jotenkin itseltä pois jos osoittaa, että on iloinen nähdessään pitkästä aikaa tai antaessaan toiselle kehuja, jopa nainen naiselle. En sano etteikö sitä omassa lähipiirissä tapahtuisi, mutta yleisesti ottaen ei.

Kyllä tästä kaupungista saa virtaa ihan uskomattomalla tavalla. Huomaa miten pipo kiristää kotipuolessa monella ihan turhan takia. Itselläkin. Omani on jo viikossa löystynyt oikein mukavasti.

Sitten on näitä täkäläiseen arkeen liittyviä juttuja, joihin täytyy vaan yrittää suhtautua. Ajattelin sunnuntaiaamun kunniaksi laittaa omeletin. Kaasuliesi ei ottanut toimiakseen millään, joten päätin kokeilla uuniversiota. Hyvin alkoi kunnes kuului kova pamahdus. Ainoa jatkojohto, joka saa pienen pöytäuunimme sopivaksi seinän pistorasian kanssa, kärähti. Ihme ettei sulake mennyt, sillä johto oli tulikuuma ja osin haljennut. Samaiseen jakariin yhdistyi leivänpaahdin ja vedenkeitin, jotka piti vuoron perään laittaa lattialle ja kytkeä suoraan seinäpistokkeeseen. Kävimme päivällä Pencil Supermarketissa ostamassa uuden jatkojohdon. Sopivilla rei´illä varustettu löytyi ja rupesin sitä asentelemaan. Kun olin tökkäisemässä sitä seinään niin huomasin, että stöpselin toinen piikki puuttuu. Ei kun takaisin kauppaan, jossa se vaihdettiin heti uuteen. Hihi, sorry, totesi myyjä tuttuun tyyliin. Jospa tällä uudella jatkojohdolla selvittäisiin vaikka viikko eteenpäin.

Entäpäs meidän parking show alakerrassa. Saimme toiseksi viimeisen ruudun perimmäisessä nurkassa, jonka edessä on lukuisia pylväitä ja kaksi maasturia paikoitettuna. Kun tulemme autolla sisään, tuupataan ensin toista autoa niin, että pääsemme parin pylvään taakse ja sitten toista, jotta voimme pujotella lopulta omaan ruutuumme Landcruiserilla. Melkoista senttipeliä, mutta toistaiseksi on auto aina ruutuun saatu. Paitsi tänään, kun aivan ruutumme eteen paikoittanut auto olikin jättänyt käsijarrun päälle. Siinä oli vahtipojalla ihmettelemistä. Ei liikkunut mihinkään vaikka kahden miehen voimin yrittivät työntää. Jouduimme jättämään Landcruiserin siihen jonon jatkeeksi pari autoa lisää blokkaamaan. Ketjureaktio oli valmis.

Kuvassa kattoropellin säädin. Sen toiminnan osalta voi ilmeisesti olla toiveikas.

Tennistä

Thai TV:n suora lähetys Bangkokin ATP-turnauksen semifinaalista on juuri alkamassa ja täällä ollaan valmiina kannustamaan Jarkkoa. Itsekin ehdin kentälle torstai-iltana. Vakiovalmentaja Davin oli myöhässä ja odotellessa pallottelin vähän aikaa tämän herran kanssa:

http://www.phnompenhpost.com/index.php/2010092842330/Sport/yi-sarun-keeps-on-playing.html

- J -

ps. kuvassa naapuritalon keittiö.