Katuja tallaava madam

Ettei jäisi mitenkään viimetinkaan, päätin tänään suunnata heti aamusta kohti Centre Culturelle Francais`ta, joka on mainostanut koko lokakuun kestävää Vann Molyvannin näyttelyä (maan tunnetuin arkkitehti). Odotin kevyen aamusateen lakkaamista ja lähdin sitten tallustamaan vilkkaan 63-kadun vartta pohjoiseen. Miksi ihmeessä minulla ei ole koskaan kameraa mukana? Olisi taas ollut aitoa elämää tyrkyllä joka puolella ikuistettavaksi. Ei anna ylpeys periksi, en halua näyttää turistilta. Tyhmää sinänsä.

Saavuin kulttuurikeskukseen ja kerroin aulassa tiskin takana istuvalle miehelle etsiväni Molyvannin näyttelyä, ranskaksi tietenkin. En tiedä, vastasi mies hämillään ja pyysi kääntymään aulan perällä olevan vahtimestarin puoleen. Bonjour Monsieur, aloitin ja toistin kysymykseni. Vanhempi khmermies vastasi kauniilla ranskalla C´est en face, Madam. Kiitin ja lähdin ylittämään katua vastapäiseen rakennukseen, joka myös kuuluu kulttuurikeskukselle. Olin astumassa sisään kun sama mies juoksi perääni. Madam, c´est fini. Hän vei minut galleriaan, jossa näyttely oli ollut, mutta ehtinyt jo vaihtua toiseksi. Voi, olen siis myöhässä, pahoittelin hänelle ja yritin peittää pettymykseni. Kiitin ja kävelin pois. Merde! Kulttuurikeskuksen lokakuu oli jo päättynyt.

Jatkoinpa sitten joenrantaan jalkaisin lätäköitä, roskapusseja, viemärinaukkoja ja mopoja väistellen, satoja moto- ja tuk tuk –huutoja uhmaten. Olen muuten ollut tosi kärsivällinen niiden suhteen tällä reissulla. Ainoastaan kerran olen tiuskaissut, kun yksi jonossa notkunut kuski kuunneltuaan kaikki aiempien kyytitarjousten torjuntani vielä viitsi kokeilla onneaan. Huusin hänelle suomeksi että no mitäs luulet? Kaveri mykistyi sen näköisenä, että luuli varmaan minun asettaneen jonkun kirouksen hänen päälleen.

Pääsin joenrantaan ja sympaattiseen Kravan Houseen, jonka tuotteet valmistetaan pienessä kylässä ja joka työllistää vammautuneita (polio, maamiinat) naisia. Tuotteet ovat kauniita ja laadukkaita ja palvelu sydämellistä. Kiitos sisko kun tuet meitä, myyjä sanoi lähtiessäni.

Mieli oli niin hyvä, ettei haitannut yhtään vaikka sain jonkun perunankuorimavedet kaaressa jaloilleni matkalla kotiin. Kuului läts ja tunsin yhtäkkiä että jalat ovat nilkkoja myöten märät. Täällähän on tapana viskata kaikki likavedet ja roskapussit vaan suoraan ovesta kadulle. Riittävän kauan olen taas täällä ollut, että tällekin tapahtumalle jäin vain nauramaan ääneen. Sitäpaitsi vesi vilvoitti mukavasti.


Kuvassa Molyvannin linjakasta arkkitehtuuria PP:n yliopistolta.