Kep-sur-Mer

Aika tuntui pysähtyvän Verandan rauhoittavissa maisemissa viidakon ääniä kuunnellessa ja merelle tuijotellessa omalta terassilta. Joku rontti oli mennyt varaamaan MEIDÄN bungalowimme, mutta omistaja vakuutteli minulle puhelimessa varausta tehdessäni, että pidämme varmasti myös Penthousesta. Pakko myöntää, että kyllä pidimme. Taas uskomaton mielikuvituksen ja käsityön näyte. Luonnonkivillä vuoratut seinät olivat itsessään taideteoksia ja jokainen yksityiskohta huoneistossa ja sen valtavalla terassilla oli tarkoin harkittu. Mieli ja silmä lepäsi.

Ensimmäisenä aamuna olimme reippaina valmiina patikointireissulle ympäri Kep Mountainin. Olimme ohittamassa polun alkupäässä olevaa vahtikoppia, kun sieltä kuuluikin napakka ääni: Excuse me, where you go now please? Kävi ilmi, että ympäristöministeriö on alkanut vaatia kansallispuistossa kävijöiltä rekisteröitymistä. Eikä vain sitä, vaan myös sisäänpääsymaksua! One dollar, please. Pyysimme vähän tarkennusta asiaan, jolloin vahti esitteli ministeriön logolla varustetun kirjan, jonne patikoijat olivat kirjoittaneet kiltisti nimensä. Missään ei kuitenkaan mainittu mitään maksusta. Epäilimme, että kaveri oli keksinyt pienen oman busineksen kävijöiden rekisteröinnin sivutoimeksi. Kysyin, että pitääkö kambodzhalaistenkin maksaa omassa puistossaan kävelystä. Kyllä pitää, 2000 rieliä (0,5 dollaria), oli vastaus. Paheksuin kovasti. Eihän se paljolta kuulosta meistä, mutta tulotasoihin karkeasti suhteutettuna voisi verrata ajatukseen, että Nuuksion kansallispuistoon laitettaisiin pääsymaksuksi 50 euroa. Pakkohan meidän oli maksaa (tosin kambodzhalaisten taksa, koska vahti ei laskenut meitä turisteiksi ja osin siksi, että säikähti kun huomautimme ettei hänen antamassaan kuitissa ollut ministeriön leimaa. Kaikki tietävät että aina on oltava leima!).

Toinen päivä otettiin rennosti Rabbit Islandilla hienosta aurinkopäivästä nauttien ja meressä uiden. Ja illalla herkuteltiin samasta merestä juuri nostetuilla taskuravuilla. Niiden takiahan Kepiin tullaan!

Mitä, puolitoista tuntia ja otitte muka rauhallisesti?! Ei ollut Riel baarin omistaja uskoa kun kerroimme kauanko meiltä kesti kiertää Kep Mountain. Ettekö te pysähtyneet ollenkaan? Joitteko edes vettä missään välissä? Te juoksitte kuitenkin! Hän lupasi kertoa kaikille hulluista pitkäjalkaisista suomalaisista, jotka väittävät taittavansa 8 kilometrin patikoinnin tarvittaessa tunnissa ja vartissa. Hulluja olemme ainakin siksi, että viihdymme baarissa joka mainostaa itseään näin: No WiFi, No Swimming Pool, No Sexy Girls, No Friendly Staff, No Guests, Never Open. Ne jotka ovat Riel baarin omistajan tavanneet, tietävät että nämä kaikki väitteet pitävät paikkaansa. Kepin tunnelma on jotain aivan erityistä.

Tunnin kuluttua kattoterassille seuraamaan täydenkuun nousua.